POR­VOO, VAN­HA-POR­VOO Kel­lo lyö 11. Hel­le­au­rin­ko paah­taa Van­han-Por­voon ka­tu­ja, jot­ka ovat jo täyt­ty­neet omis­sa pik­ku ke­sä­kup­lis­saan kul­jes­ke­le­vis­ta ih­mi­sis­tä.

Kun Jo­ki­ka­tua pit­kin kä­ve­lee sy­vem­mäl­le van­han­kau­pun­gin syö­ve­rei­hin, al­kaa kuu­lua vai­kut­ta­va, inst­ru­men­taa­li­nen ki­ta­ra­mu­siik­ki. Jos kau­nii­na ke­sä­päi­vä­nä on kä­vel­lyt Por­voon Raa­ti­huo­neen­to­rin hal­ki, on var­mas­ti kuul­lut ar­gen­tii­na­lai­sen Fa­bi­an Mar­co­vic­hin soit­toa. Ke­sä­kuun alul­la Por­voo­seen saa­pu­nut tai­teen mo­ni­o­saa­ja on kiin­nit­tä­nyt mo­nen ohi­kul­ki­jan huo­mi­on. Ja syys­tä­kin: mu­siik­ki­aan mo­ni­puo­li­sem­pi tai­tei­li­ja sä­tei­lee elä­väi­syyt­tä ja on­nea ym­pä­ris­töön­sä.

Mat­kaa­mi­nen al­koi jo lap­se­na

Vuo­si­kym­me­niä maa­il­mal­la mat­kan­nut, pe­rä­ti 41:ssä maas­sa vie­rail­lut Mar­co­vich on an­tau­tu­nut liik­ku­val­le elä­män­tyy­lil­leen jo lap­se­na. En­sim­mäis­tä ker­taa il­man van­hem­pi­aan 11-vuo­ti­aa­na ul­ko­mail­le läh­te­nyt tai­tei­li­ja kiin­nos­tui uu­sien mai­den tut­ki­mi­ses­ta heti, ei­kä reis­su­hou­su­ja ole vie­lä­kään ri­pus­tet­tu nau­laan.

– 16-vuo­ti­aa­na va­el­sin yk­sin Ar­gen­tii­nas­ta Bo­li­vi­aan, ja sen jäl­keen en vain lo­pet­ta­nut mat­kus­ta­mis­ta, hän nau­rah­taa.

Tä­hän men­nes­sä mat­kaa­mi­nen on ra­joit­tu­nut Ame­rik­koi­hin ja Eu­roop­paan, mut­ta lo­put­kin maa­no­sat oli­si tar­koi­tus val­loit­taa tu­le­vien vuo­sien ku­lu­es­sa.

Mikä olisi viisaampaa, kuin olla onnellinen? taiteilija pohtii.

Iina-Kaisa Viheriävaara

Raa­ti­huo­neen tori luo­tu mu­sii­kil­le

Por­voo­seen Mar­co­vich pää­tyi lat­vi­a­lai­sen ys­tä­vän­sä vai­kut­ta­ma­na. Hän saa­pui en­sin Hel­sin­kiin, jos­sa ky­sei­nen ys­tä­vä asuu, mut­ta kii­rei­sen pää­kau­pun­gin vils­kees­sä ih­mi­set ei­vät py­säh­ty­neet kuun­te­le­maan soit­toa. Täs­tä tur­hau­tu­nee­na muu­sik­ko ky­syi ys­tä­väl­tään, oli­ko hän tul­lut sit­ten­kin vää­rään maa­han, jo­hon vas­tauk­sek­si hän oli saa­nut uu­den eh­do­tuk­sen: Por­voo.

Ko­keil­laan sit­ten, ajat­te­li Mar­co­vich ja suun­ta­si au­ton­sa keu­lan koh­ti Itä-Uut­ta­maa­ta.

– Mi­nus­ta tun­tuu, et­tä tämä au­kio on ra­ken­net­tu juu­ri mi­nun mu­sii­kil­le­ni, hän hy­myi­lee.

Por­voos­sa oleil­les­saan hän yö­pyy au­tos­saan, sil­lä ha­lu­aa sääs­tää ma­joi­tus­ku­luis­sa. Ka­tu­muu­sik­ko­na Eu­roo­pas­sa tie­naa­mi­nen on mah­dol­lis­ta oi­ke­as­taan vain ke­säi­sin, kun säät suo­si­vat ja ih­mi­siä on liik­keel­lä.

– Vaik­ka mi­nul­la oli­si­kin va­raa ma­joit­tua jos­sain muu­al­la, ha­lu­an sääs­tää ra­haa lop­pu­vuo­den elä­mi­seen Uk­rai­nas­sa.

Itseoppineena muusikkona melodiat syntyvät hetkistä ja tarinoista.

Iina-Kaisa Viheriävaara

Uk­rai­nas­sa ei voi tie­na­ta ka­tu­soi­tol­la

Mar­co­vich jät­ti Ar­gen­tii­nan lo­pul­li­ses­ti vuon­na 2017, jol­loin hän muut­ti sen ai­kai­sen kump­pa­nin­sa luo Bri­tan­ni­aan. Ny­ky­ään hän pi­tää py­sy­vää re­si­dens­siä Uk­rai­nas­sa, jos­sa asuu hä­nen puo­li­son­sa. Yk­si Suo­meen mu­si­soi­maan oh­jan­nut asia oli­kin se, et­tä so­dan­run­no­mas­sa Uk­rai­nas­sa on han­ka­la tie­na­ta ra­haa tai­tei­li­ja­na.

– Asun pie­nes­sä ky­läs­sä noin sa­dan ki­lo­met­rin pääs­sä Kie­vis­tä. Se on to­del­la rau­hal­li­nen paik­ka, vä­hän kuin vaih­to­eh­toi­nen to­del­li­suus. Maa on so­das­sa, mut­ta kaik­ki vyö­hyk­keet ei­vät ole sa­man­lai­sia, hän ker­too.

Vaik­ka ko­ti­kau­pun­gis­sa ei tar­vit­si­si­kaan akuu­tis­ti pe­lä­tä oman tur­val­li­suu­ten­sa puo­les­ta, vai­kut­taa maan ta­lou­del­li­nen ti­lan­ne ja hen­ki­set haas­teet elä­mi­seen.

– Tämä on myös hen­ki­ses­ti to­del­la vai­ke­aa. Kaik­ki tun­te­vat jon­kun, joka tais­te­lee, ja jon­kun, joka on kuol­lut. Niin myös minä.

Mo­ni­puo­lis­ta tai­tei­lua

Mar­co­vic­hin kans­sa kes­kus­tel­les­sa on vai­kea py­syä yh­den ai­heen pa­ris­sa ker­ral­laan. Rak­kaus­ta­ri­noi­ta, us­ko­mat­to­mia ih­mis­koh­taa­mi­sia ja ins­pi­roi­via kom­mel­luk­sia on mat­kaa­jan elä­mään mah­tu­nut tar­peek­si vaik­ka ro­maa­nit­ri­lo­gi­an ai­nek­sik­si. Elä­män­ko­ke­mus­ten mo­ni­puo­li­suus hei­jas­tuu myös mo­ni­puo­li­siin tai­de­muo­toi­hin, ei­kä osaa­mi­nen ra­joi­tu­kaan pel­käs­tään mu­siik­kiin.

– Olen pal­jon muu­ta­kin: olen hu­mo­ris­ti, ta­ri­nan­ker­to­ja ja veis­tos­tai­tei­li­ja, hän avaa.

– Kun teen veis­tok­sia, se ruok­kii sie­lu­a­ni, ja sil­loin soi­tan pa­rem­paa mu­siik­kia. Kun sä­vel­län mu­siik­kia, saan kiin­ni tie­tys­tä mie­len­ti­las­ta, joka elää ta­ri­na­na.

Marcovichin monipuolinen taideosaaminen ruokkii kaikkea tekemistä.

Iina-Kaisa Viheriävaara

Mo­ni­ais­til­lis­ta ko­ke­mis­ta

Veis­tos­ten myy­mi­nen on Mar­co­vic­hin pää­a­si­al­li­nen tu­lon­läh­de. Bri­tan­ni­as­sa, Kyp­rok­sel­la, ja Lat­vi­as­sa tai­de­näyt­te­lyi­tä­kin pi­tä­nyt tai­tei­li­ja työs­tää ai­no­as­taan luon­nol­li­ses­ti kuol­leis­ta puis­ta saa­tu­ja ma­te­ri­aa­le­ja.

– Mi­nul­le tai­tees­sa on tär­ke­ää eet­ti­syys. Ei mi­nul­la ole oi­keut­ta tap­paa jo­tain pön­kit­tääk­se­ni omaa ego­a­ni, hän se­lit­tää.

Tai­tei­li­jan luo­va pro­ses­si al­kaa ta­ri­nas­ta, jota hä­nen työs­tä­män­sä puun osa ker­too. Veis­tä­misp­ro­ses­sin ai­ka­na ta­ri­nas­ta tu­lee ko­ko­nai­nen, joka saa esi­tyk­sen­sä tai­de­näyt­te­lys­sä. Mar­co­vic­hin tai­de­näyt­te­lyt ovat kol­mi­vai­hei­sia; en­sin vie­raat saa­vat va­paas­ti kier­rel­lä ja kes­kus­tel­la tai­tei­li­jan kans­sa, jon­ka jäl­keen he saa­vat kynt­ti­lät, ja va­lot sam­mu­te­taan. Sil­loin Mar­co­vich ot­taa ki­ta­ran, ja soit­taa mu­siik­ki­aan an­ta­en vie­rail­leen eri­lai­sen mah­dol­li­suu­den ko­kea tai­det­taan. Kol­man­nes­sa vai­hees­sa kuul­laan het­kes­sä syn­ty­viä ta­ri­noi­ta.

Raatihuoneeentorin ympäristön ravintoloiden ja liikkeiden väkeä Marcovichin musisointi ei ole häirinnyt.

Iina-Kaisa Viheriävaara

"Mikä oli­si vii­saam­paa, kuin ol­la on­nel­li­nen?"

Kai­ken, mitä Mar­co­vich te­kee, hän te­kee muil­le an­net­ta­vak­si. Ka­tu­muu­sik­ko­na, veis­tos­tai­tei­li­ja­na, ta­ri­nan­ker­to­ja­na ja hu­mo­ris­ti­na hän ko­kee ai­na en­si­si­jai­ses­ti an­ta­van­sa, ja jos­kus muut ih­mi­set an­ta­vat vas­ta­vuo­roi­ses­ti jo­tain. Tai­tei­li­ja on ol­lut on­nel­li­nen vas­taa­no­tos­taan Por­voos­sa ja vih­jaa soit­ta­van­sa Raa­ti­huo­neen­to­ril­la vie­lä pa­ri­kym­men­tä päi­vää. Myös kak­si veis­tos­taan hän on ot­ta­nut mu­kaan, jois­ta voi va­paas­ti ky­sel­lä hä­nel­tä.

Kun Mar­co­vich soit­taa, ym­pä­ris­töön to­del­la sä­tei­lee on­ni ja läm­pö. Te­ke­mi­sen rie­mu an­taa­kin hä­nen tai­teel­leen pal­jon, ja on yk­si sen tär­keim­mis­tä läh­tö­koh­dis­ta.

– Olen löy­tä­nyt näis­tä asi­ois­ta ta­van kat­taa kai­ken tar­vit­se­ma­ni, mut­ta suu­rin tar­pee­ni pe­rus­tar­pei­de­ni jäl­keen on ol­la on­nel­li­nen. On­nel­li­set ih­mi­set de­monst­roi­vat vii­saut­ta. Mikä oli­si vii­saam­paa, kuin ol­la on­nel­li­nen?

»» Tu­tus­tu Fa­bi­a­niin ja hä­nen te­ok­siin­sa

»» Fa­ce­book : Fa­bi­an Mar­co­vich

fa­bi­an­mar­co­vich@gmail.com